Tajuttuaan, ettei nyt ole aika jäädä pohtimaan tekoaan, vaan hänen on saatava Mikhail kiinni ennen kuin tämä on juossut liian kauas. Päästyään pihalle hän näki, kuinka Mikhail oli juuri katoamassa alamäkeen. "MIKHAIL! ODOTA!", Joakim huusi, mutta poika vain jatkoi juoksemistaan. Joakim lähti juoksemaan minkä jaloistaan pääsi, mutta kun hän pääsi alamäelle, oli Mikhail jo juossut niin kauas, että Joakim hädin tuskin enää erotti tätä lumisateen seasta. "Perhana, miksi tätä lunta pyryttää silloin, kuin ei tarvitsisi.", Joakim kirosi mielessään. Juostuaan risteykselle, Joakim ei nähnyt enää Mikhailia missään. Hän yritti löytää hangesta jalanjälkiä, mutta lumisade oli jo kerennyt peittää kaikki mahdolliset jäljet alleen. "Voi Mikhail...", Joakim pidätteli itkua ja yritti etsiä katseellaan poikaa horisontista. Pian hänen katseensa osui tiheään pensaikkoon risteyksen toisella puolella. "Olisiko hän voinut mennä tuonne piiloon?"

Joakimin päästyä töistä kotiin häntä odotti hyvin hiljainen talo. "Joko Mikhail on mennyt nukkumaan? Tämäpä harvinaista, yleensä hän kukkuu puolille öin minun kanssani.", Joakim hämmästeli ja päätti käydä kurkkaamassa makuuhuoneessa. Mutta sen sijaan, että olisi nähnyt nukkuvan Mikhailin löysi Joakim vain tyhjän sängyn. Pieni pelonpoikanen alkoi nostamaan päätään Joakimin sisällä, mutta hän päätti jättää sen huomioitta. Ehkä poika oli vain kylvyssä. Mutta kylpyhuoneessakaan ei ollut muuta kuin hiljaisuutta. Nyt pelko pääsi valloilleen, ja kaikenlaiset kauhukuvat vilisivät Joakimin päässä. Hän ei tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä, hänestä tuntui kuin olisi tukehtumaisillaan. "Mikhail, minne olet voinut kadota?", Joakim kuiskasi ja yritti parhaansa mukaan kerätä itsensä kasaan voidakseen ajatella järkevästi. Saatuaan itsensä rauhoittumaan hieman Joakim puki ulkovaatteet päälleen, ja lähti tarkistamaan pihaa, jos Mikhail sattuisikin olemaan sie