Osa 6: Omenaa sä haukkaa kuin Lumikki konsanaan

Tajuttuaan, ettei nyt ole aika jäädä pohtimaan tekoaan, vaan hänen on saatava Mikhail kiinni ennen kuin tämä on juossut liian kauas.

Päästyään pihalle hän näki, kuinka Mikhail oli juuri katoamassa alamäkeen.
"MIKHAIL! ODOTA!", Joakim huusi, mutta poika vain jatkoi juoksemistaan.

Joakim lähti juoksemaan minkä jaloistaan pääsi, mutta kun hän pääsi alamäelle, oli Mikhail jo juossut niin kauas, että Joakim hädin tuskin enää erotti tätä lumisateen seasta.
"Perhana, miksi tätä lunta pyryttää silloin, kuin ei tarvitsisi.", Joakim kirosi mielessään.

Juostuaan risteykselle, Joakim ei nähnyt enää Mikhailia missään. Hän yritti löytää hangesta jalanjälkiä, mutta lumisade oli jo kerennyt peittää kaikki mahdolliset jäljet alleen.

"Voi Mikhail...", Joakim pidätteli itkua ja yritti etsiä katseellaan poikaa horisontista. Pian hänen katseensa osui tiheään pensaikkoon risteyksen toisella puolella.
"Olisiko hän voinut mennä tuonne piiloon?", Joakim ajatteli toiveikkaasti.

*****

Juostuaan itsensä uuvuksiin Mikhailin piti pysähtyä hengähtämään. Hänen suustaan karkasi myös iso haukotus.

"Pääsisinpä pehmeään sänkyyn pitkälleni. Mutta kotiin en kyllä mene, saapahan isä opetuksen. Mitäs ostelee älyttömiä valeasuja.", Mikhail ajatteli vihaisena.

Hän yritti keksiä, mistä löytäisi itselleen yösijan. Hän huomasikin tiheän pensaikon jonkin matkan päässä.

"Ehkä tuolta suunnasta löytyisi jokin suojaisa paikka, missä yöpyä.", Mikhail pohti ja lähti juoksemaan kohti pensaikkoa.

"Missähän minä oikein olen? Toivottavasti täällä ei ole mitään villieläimiä... tai muuta pelottavaa.", Mikhail käveli hieman pelokkaana syvemmälle pensaikkoon, joka osottautuikin metsäksi.

"Ei täällä näy muuta kuin puita ja pensaita. Ei täältä taida löytyä mitään nukkumapaikaksi sopivaa.", Mikhail totesi itselleen pettyneesti. 

Nukkumapaikan ajattelu sai Mikhailin taas haukottelemaan...

... ja haukotusta seurasi vilunväreet. Vaikka Mikhaililla oli kunnon talvivaatteet, alkoi pakkanen jo purra niistä läpi.

"Minun on pakko löytää jokin lämmin ja suojaisa paikka, muuten muutun jääkalikaksi.", Mikhail ajatteli yrittäessään epätoivoisesti lämmittää käsiään hieromalla niitä yhteen.

*****

Samaan aikaan, kun Mikhail värisi viluissaan, oli Joakim kerennyt juosta myös pensaikkoon.

"Aivain kuin olisin nähnyt liikettä tuolla kaeumpana.", pieni toivon kipinä syttyi Joakimissa ja hän juoksi entistä kovempaa.

*****

"Arvelinkin näkeväni täällä liikettä.", Mikhail säpsähti kuullesaan jonkun puhuvan takanaan.

Mikhail käännähti ympäri ja näki edessään tummiin vaatteisiin pukeutuneen nuoren naisen.

"K-kuka sinä olet?", Mikhail kysyi takellen, eikä se johtunut pelkästään kylmästä.

"Olen Nora. Asun tässä lähistöllä ja olin juuri palaamassa kotiin kaupungilta, kun näin jonkun harhailevan täällä. Eikös nyt ole aika myöhä noin nuorelle lapselle vaellella yksin metsässä?", Noraksi esittäytynyt nuori nainen sanoi ja asteli lähemmäs.

"M-minä, tuota, karkasin k-kotoa ja eksyin tänne.", Mikhail vastasi kauhusta ja kylmästä jäykkänä.

"Ei sinun tarvitse minua pelätä, en aio tehdä sinulle mitään pahaa.", Nora sanoi lempeällä äänellä saaden Mikhailin hieman rentoutumaan.

"Haluaisitko tulla mökilleni täksi yöksi? En hennoisi jättää sinua tänne lumituiskuun.", Nora jatkoi. Mikhail mietti, uskaltaisi mennä jonkun ventovieraan luokse yöksi. Tarjous kuullosti kyllä hyvin houkuttelevalta.

"Jos siitä ei vain ole liikaa vaivaa sinulle, niin kyllä minulle nukkumapaikka kelpaa. Alan olla aika väsynyt ja kylmissäni.", Mikhail sanoi hieman ujosti.

"No sitä suuremmalla syyllä sinun olisi hyvä päästä sisälle. Tulehan , niin opastan sinut mökilleni.", Nora naurahti.

*****

Samaan aikaan, kun Mikhailia johdatettiin kohti mökin lämpöä, oli Joakim pyörinyt epätoivoisesti ympyrää pensaikoissa turhaan. Lopulta hänen oli pakko pysähtyä, sillä vaikka hän kuinka yritti pidätellä itkua, alkoivat kyyneleet täyttää hänen näkökenttänsä.

"Rakas lapseni, minne olet voinut mennä?", Joakim vaikeroi yrittäen pyyhkiä kyyneleitä pois, mutta ne eivät ottaneet loppuakseen.

Seistyään tovin paikallaan Joakim tajusi, että hän oli miltein jäätymäisillään. Hän oli sännännyt Mikhailin perään sellaisella vauhdilla, ettei hän ollut kerennyt pukea päälleen minkäänlaisia ulkovaatteita.
"Pakko lähteä takaisin sisälle, ennen kuin alan kärsimään hypotermiasta.", Joakim ajatteli ja pakotti itsensä kävelemään kohti kotia, vaikka osa hänestä olisi halunnut jäädä etsimään Mikhailia kuoliaaksi jäätymisenkin uhalla.

*****

Mikhail oli Noran opastamana päässyt tämän kotimökin pihalle.

"Tuolla tuo minun torppani näkyy jo.", Nora viittilöi sitä kohti.

"Noniin, tervetuloa matalaan majaani. Ole kuin kotonasi. Ulkovaatteet voit jättää vaikka sinne nurkkaan oven viereen, niin vien ne sitten myöhemmin kuivumaan kylppäriin.", Nora sanoi.

"K-kiitos kun sain tulla tänne.", Mikhail kiitti vieläkin kylmästä hytisten, mutta hän tunsi kuinka talon lämpö alkoi jo sulattamaan hänen jäisiä sormiaan.

"Käyn itse vaihtamassa vaatteet täällä makuukamarissa, voit vaikka istuutua sitten tuonne pöydän ääreen odottamaan. Saat syötävää heti kunhan tulen täältä.", Nora huikkasi ennen kuin hävisi oven taakse. Mikhail teki työtä käskettyä ja riisui ulkovaatteensa ja kävi pöydän ääreen odottamaan.

Odotellessaan Mikhail katseli samalla ympärilleen. Mökin tupa oli sisustukseltaan vanhahtava mutta ihan viihtyisä, Mikhaililla oli hyvin kotoisa olo. Hän oli lukenut muutamia satuja, joissa oltiin mummolassa, ja Mikhail oli aivan varma, että niiden satujen mummolat näyttivät juurikin tältä.

Sillä välin, kun Mikhail ihasteli mökin sisustusta, tapahtui makuuhuoneessa jotain perin kummallista.

"Anteeksi, että kesti. Teen sinulle nyt jotain iltapalaksi, sinulla on jo varmasti kova nälkä.", Nora sanoi ilmaantuessaan hetken päästä tupaan.

"Pakko kyllä myöntää, minulla on aivan hirveän kaamea nälkä.", Mikhail myönsi ujosti. Nora naurahti.

"Teenkin sinulle sitten oikein ravitsevan voileivän.", Nora tokaisi ja suuntasi keittiöön.

"Haluaisitko myös jotain juotavaa?", Nora kysäisi tehtyään leivän.

"Voisin ottaa mehua, kiitos.", Mikhail vastasi.

"Selvä, kaadan sinulle lasillisen.".

"Noin, ole hyvä.", Nora laski lautasen ja mukin Mikhailin eteen.

"Kiitos!", Mikhail kiitti ja alkoi ahmimaan leipää suihinsa sellaisella vauhdilla, ettei siinä kerennyt kissaakaan sanoa ennen kuin leipä oli jo syöty. Tämän jälkeen Mikhail vielä tempaisi mehun yhdellä kulauksella.

"No oho, sinähän pistelit sen leivän poskeesi ennätysvauhtia. Taisitkin olla oikeasti nälkäinen.", Nora totesi ihmeissään. Mikhailia hieman nolostutti oma ahmimisensa.

"Anteeksi, en ollut syönyt moneen tuntiin, ja juostessa tuli hieman nälkä.", Mikhail myönsi punastellen.

"Ei se mitään, ihan ymmärrettävää se on.", Nora totesi ja nosti pöydälle omenan.

"Kelpaisiko tämä jälkiruuaksi?". Mikhail katsoi omenaa hieman epäluuloisesti, se oli jotenkin omituisen värinen. Mutta hänellä oli kyllä vielä nälkä. Mitä enemmän hän mietti ja tuijotti omenaa, sitä suurempi halu hänellä oli syödä se.

"Ei tarvitse kursailla, ota vain se omena.", Nora maanitteli.

Aivan kuin lumottuna Mikhail nousi tuolista ja alkoi syömään omenaa. Omena maistui aivan liian kirpeältä, ja Mikhail olisi vain halunnut heittää sen menemään, muttei pystynyt lopettamaan syömistä.

Heti saatuaan omenan syötyä Mikhail tunsi olonsa hyvin uniseksi. Hänen kehonsa tuntui voimattomalta ja raskaalta, ja vaikka hän kuinka yritti pysyä hereillä, lopulta äkillinen väsymys vei hänestä voiton. Hän tuupertui suorilta jaloilta lattialle.

"Kauniita unia.", Nora nauroi ilkeästi.

*****

Sillä aikaa toisaalla Joakim oli koko tämän ajan vain istunut pimeässä keittiössä. Hän oli ensin vain itkenyt lohduttomasti, mutta jossain vaiheessa kyyneleet vain lakkasivat virtaamasta ja hän tunsi olonsa vain hyvin kurjaksi. Hän ei voinut olla ajattelematta, kuinka Mikhail vain vapisi kylmästä ja pelosta tuolla jossain aivan yksin, eikä hän voinut tehdä sille yhtikäs mitään. Näin pimeällä hän ei millään löytäisi Mikhailia, hänen pitäisi odottaa että aurinko nousisi.

Itkemisen jäljiltä Joakim oli hyvin voipunut, ja hän raahasi itsensä suurella vaivalla makuuhuoneeseen nukkumaan. Hän jaksoi juuri ja juuri vaihtaa yövaatteet päälleen ja kammeta itsensä sänkyyn peiton alle.

"Isi tulee löytämään sinut, Mikhail. Lupaan sen.", Joakim mutisi ennen kuin lähti lipumaan unettomaan uneen.

*****

Ikuisuudelta tuntuneen ajan päästä Mikhail heräsi viimein. Hän tunsi olonsa hyvin tokkuraiseksi, eikä ollut täysin varma siitä, että oliko vieläkään hereillä. Hän hieroi silmiään ja yritti nähdä eteensä, mutta hänen silmillään kesti hetkiä tottua hämäryyteen.

"Missä ihmeessä minä olen?", Mikhail ajatteli hämmentyneenä, kun hän viimein sitten alkoi erottamaan ympäristöään. Hän oli jotenkin päätynyt pieneen huoneeseen, jossa oli kylmät ja kosteat kiviseinät ja maalattia. Hän myös huomasi istuvansa hyvin vanhalla sängyllä, joka nitisi pienenkin liikkeen alla.

Mikhail nousi ylös sängystä, ja huomasi edessään kalterilla varustetun ikkunan.

"Mikä ihmeen paikka tämä on?", Mikhail ihmetteli. Ikkunan vieressä oli hyvin raskaan näköinen kivipintainen ovi, mutta se ei hievahtanutkaan kun Mikhail kokeili avata sitä.

Mikhail kääntyi etsimään jotain, mitä kautta päästä pois, mutta huoneessa ei ollut muuta kuin pönttö ja kylpyamme. Seinissä ei näkynyt edes pienen pientä reikää.

"Pakko täältä on nyt jotenkin päästävä ulos.", Mikhail parkaisi.

"Huomenta, Prinssi Ruusunen." Mikhail kuuli tutun äänen taas kerran puhuvan selkänsä takana.

"Sinä! Päästä minut pois täältä!", Mikhail huusi ikkunan takana seisovalta Noralta.

"Hmm, annas kun mietin... Juu ei, en päästä.", Nora kohautti olkiaan ja naurahti ivallisesti siihen päälle.

"Miksi olet edes teljennyt minut tänne? Mitä haluat minusta?", Mikhail tivasi.

"Voi, kyllä se sinulle selviää aikanaan. Mutta tiedän, mitä voisit tehdä sitä odotellessasi.", Nora sanoi salamyhkäisesti.

"Voit syödä vaikka omenaa.", Noran käteen ilmestyi omena, ja hän alkoi nauraa käkättää kuin mikäkin noita-akka.

"Painu hiiteen!", Mikhail huusi vihaisesti ja käänsi selkänsä edelleenkin nauravalle Noralle.

"Sinun kuule sietäisi puhua minulle hieman kohteliaammin, olethan sentään täällä vieraana.", Nora sanoi sarkastisesti. Mikhail olisi halunnut sanoa vaikka mitä vastaukseksi, mutta päätti pysyä vaiti. Nora odotti hetken Mikhailin vastausta, mutta kun sitä ei kuulunut hän vain kohautti olkiaan.

"Pöh, ole sitten tylsä.", hän tuhahti.

Nora siirtyi vankilan luota kellarin toisessa laidassa olevan alttarin luokse, ja alkoi juttelemaan alttarin keskellä olevalle muotokuvalle.

"Voi isoäiti, olisitpa täällä näkemässä tämän. Sain vihdoin toteutettua unelmasi, jota yritit koko elinikäsi saavuttaa. Olen vihdoin löytänyt puhdasverisen alienin. Voin viimein jatkaa siitä, mihin sinä jäit elämäntyösi kanssa.".

Samaan aikaan, kun Nora jutteli isoäitinsä muotokuvalle, Mikhail oli kömpinyt sängylleen itkemään. Hän kaipasi isäänsä ja kotiaan, ja häntä pelotti, sillä hän ei tiennyt mitä Nora aikoi hänelle tehdä. Hän myös pelkäsi, ettei tulisi enää ikinä näkemään isäänsä. Jos hän olisi tiennyt, että eilinen oli viimeinen päivä kun hän voisi olla isänsä kanssa, ei hän olisi suuttunut tälle sillä tavalla.

"I-isä, haluan vain päästä kotiin.", Mikhail kuiskasi itkuisena.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tämä osa päätyikin hieman synkempiin maisemiin. Ja kuinkahan monta litraa tässä osassa tulikaan itkettyä kyyneleitä, varmaan ainakin pari :D . Nyt pääsi myös Nora mukaan kuvioihin, mikähän mahtaa olla tämä suuri unelma, jota hän alkaa nyt isoäitinsä jalanjäljissä tavoittelemaan?