Osa 5: Takaisin tulemisia ja lähtemisiä


Joakimin päästyä töistä kotiin häntä odotti hyvin hiljainen talo.
"Joko Mikhail on mennyt nukkumaan? Tämäpä harvinaista, yleensä hän kukkuu puolille öin minun kanssani.", Joakim hämmästeli ja päätti käydä kurkkaamassa makuuhuoneessa.


Mutta sen sijaan, että olisi nähnyt nukkuvan Mikhailin löysi Joakim vain tyhjän sängyn. Pieni pelonpoikanen alkoi nostamaan päätään Joakimin sisällä, mutta hän päätti jättää sen huomioitta. Ehkä poika oli vain kylvyssä.


Mutta kylpyhuoneessakaan ei ollut muuta kuin hiljaisuutta.


Nyt pelko pääsi valloilleen, ja kaikenlaiset kauhukuvat vilisivät Joakimin päässä. Hän ei tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä, hänestä tuntui kuin olisi tukehtumaisillaan.
"Mikhail, minne olet voinut kadota?", Joakim kuiskasi ja yritti parhaansa mukaan kerätä itsensä kasaan voidakseen ajatella järkevästi.


Saatuaan itsensä rauhoittumaan hieman Joakim puki ulkovaatteet päälleen, ja lähti tarkistamaan pihaa, jos Mikhail sattuisikin olemaan siellä.


Mutta ei näkynyt Mikhailia pihallakaan. Ei näkynyt edes jälkiä lumessa, tosin taukoamaton lumisade olisikin jo ne hävittänyt, jos niitä oli joskus ollutkin. Joakim mietti päänsä puhki yrittäessään keksiä mahdollisia paikkoja, josta vielä etsiä. Mutta heidän talonsa on kyllä niin pieni, ettei siellä ollut enempää paikkoja, jonne Mikhail olisi voinut mennä. Viimein Joakimin päähän pulpahti ajatus paikasta, josta voisi etsiä.


Joakim lähti hölkkäämään tien yli kohti metsää ja kukkuloita. Hän muisti Mikhailin pariinkin otteeseen kysyneen, että voisiko hän lähteä sinne paikkoja tutkimaan. Joakim oli kyllä jyrkästi kieltänyt Mikhailia sinne menemästä, sillä siellä kävi päiväsaikaan paljonkin geologian harrastajia etsimässä kivinäytteitä.


Joakim pysähtyi ensimmäisten pensaiden juurelle, ja katseli ympärilleen samalla Mikhailin nimeä huhuillen. Mutta kukaan ei vastannut, eikä hän nähnyt ketään missään. Hän jatkoi matkaansa kukkulan suunnalle jatkaen huhuilua.


Juostuaan useamman kymmenen minuutin ajan Joakim huomasi yhtäkkiä liikettä erään mäen päällä. Hän siristi silmiään yrittäessään nähdä lumisateen läpi, mitä siellä oli.
"Mikhail!", hän huudahti tunnistaessaan hahmon. Hän lähti juoksemaan mäkeä ylös niin lujaa kuin jaloistaan pääsi.


"Oh, i-isä? Olet jo päässyt töistä.", Mikhail tokaisi yllättyneenä nähdessään isänsä. Joakim oli hengästynyt pikaspurtistaan mäen päälle, että joutui tasaamaan hengitystään ensin saadakseen sanotuksi mitään.


"Mitä ihmettä sinä täällä toimitat? Minähän kielsin sinua lähtemästä kotipihalta! Mitä jos sinulle olisi tapahtunut jotain, ja en olisikaan löytänyt sinua?!", Joakim raivosi niin kovaan ääneen, että Mikhail ihan säpsähti. Hän ei ollut ikinä nähnyt isäänsä näin vihaisena.


"M-minä vain halusin nähdä, mitä täällä kukkuloilla on.", Mikhail vastasi itku kurkussa. Joakim hengitti raskaasti ja puristi kätensä nyrkkiin. Hän aukaisi suunsa sanoakseen jotain, mutta nähdessään pelosta vapisevan Mikhailin, hän tajusi että nyt pitää rauhoittua. Joakim veti muutaman kerran syvään henkeä, ja huokaisi sitten raskaasti.


"Ymmärränhän minä, että olet utelias tutkimaan ympäristöä. Mutta et silti voi noin vain lähteä, kun en ole kotona. Olin todella huolissani, kun talo oli tyhjillään tultuani.", Joakim sanoi jo rauhallisemmin.
"Anteeksi, ei minun ollut tarkoitus huolestuttaa.", Mikhail sanoi ääni väristen. Joakim veti tämän tiukkaan haliin.
"Saat anteeksi. Mutta lupaathan tästedes olla häviämättä tällä tavoin.", Joakim sanoi silitellen Mikhailin päätä.
"Minä lupaan.", Mikhail mumisi Joakimin takkia vasten ja niiskaisi.
"Noniin, pyyhihän kyyneleesi pois, niin lähdetään takaisin kotiin.", Joakim sanoi ja oli jo tekemässä lähtöä.
"Odota, haluan ensin näyttää sinulle jotain.", Mikhail sanoi piristyneenä.


"Täällä maassa on tälläisiä omituisia kiviä, jotka pilkistävät hieman esiin lumen seasta.", Mikhail osoitti maassa olevia möykkyjä.
"No niinpäs onkin. Kerätään ne ja viedään kotiin tutkittavaksi.", Joakim innostui.


He poimivat erikoiset kivet, ja Joakim huomasi, että niitä oli vielä lisää.
"Katsoppa tuonne, siellä on vielä pari lisää. Otetaan nekin mukaan.", Joakim sanoi Mikhailille. He keräsivät nekin ja lähtivät sitten yksissä tuumin tarpomaan kotia kohti.


Seuraavana päivänä he nostivat löytämänsä kivet keittiön pöydälle, ja tutkivat niitä innokkaasti. Mikhail varsinkin oli haltioissaan, sillä ei ollut ikinä ennen nähnyt tälläisiä kiviä. Joakim opasti Mikhailia niiden tunnistamisessa, ja Mikhail otti ahkerasti ylös muistiinpanoja.


"Nämä kivet ovat niin nättejä.", Mikhail hihkui.
"Niin ne ovat. Ja tiesitkö, että näitä tälläisiä on vielä vaikka kuinka montaa eri sorttia monissa eri väreissä. Voin etsiä jostain vanhan geologiaa käsittelevän kirjani, niin voimme selailla sitä yhdessä.", Joakim sanoi onnellisena, hän oli todella iloinen että Mikhailia kiinnosti samat asiat kuin häntä.


He tutkivat kiviä vielä hetken, mutta sitten oli jo aika raivata tilaa kakulle. Oli nimittäin Joakimin syntymäpäivä.


"Wuhuu! Hyvä isä, puhalla puhalla!", Mikhail kannusti isäänsä tämän puhaltaessa kynttilöitä.


"Hyvää synttäriä isä!", Mikhail vielä onnitteli isäänsä heidän istuuduttua pöydän ääreen.
"Kiitos, poikaseni.", Joakim kiitti.
"Harmi, kun minulla ei ole antaa sinulle mitään lahjaa.", Mikhail näytti hieman surulliselta.
"Ei se mitään, minulle riittää, että saan juhlistaa syntymäpäivääni oman poikani kanssa. Olet parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut.", Joakim sanoi. Mikhailin ilme piristyi, ja he jatkoivat kakun syömistä.



Muutama viikko Joakimin synttäreiden jälkeen sujui ihan rauhallisesti, mutta tultuaan yksi ilta kotiin töistä Joakim näki jälleen kerran poikansa höpisemässä yksinään ja pelaamassa kivi-sakset-paperia. Hän oli tähän mennessä antanut asian olla, mutta nyt hänen oli kyllä pakko kysyä taas asiasta.


"Tiedän, että kysyin tästä jo aikaisemmin, mutta mitä sinä täällä oikein yksinäsi höpöttelet ja pelaat kivi-sakset-paperia?", Joakim kysyi.


Mikhail empi ja kääntyi katsomaan Poppista kysyvänä. Poppis näytti ensin miettiväiseltä, ja sitten nyökkäsi Mikhailille merkitsevästi. Mikhail nyökkäsi tälle takaisin ja veti syvään henkeä.


"Kuule isä, syy siihen, miksi välillä näyttää siltä, että puhun itselleni, johtuu siitä että minulla on näkymätön erityisystävä. Hänen nimensä on Poppis ja vain minä voin nähdä hänet. Hän oli alunperin se nukke, jolla olen leikkinyt  syntymästäni asti.", Mikhail selitti, ja toivoi hartaasti isänsä uskovan tätä. Joakim pyöritti päätään epäuskoisesti ja huokaisi.


"Voi minun poikaparkaani. Olet niin yksinäinen, että olet keksinyt itsellesi mielikuvitusystävän. Olisi pitänyt tietää, että tarvitset muutakin seuraa kuin minä.", Joakim paijasi Mikhailin päätä lohduttavasti. Mikhail oli pettynyt, että hänen isänsä ei uskonut tätä, mutta toisaalta hän oli myös hieman odottanut tätä reaktiota. Poppis oli kumminkin hänelle sanonut, että muiden on vaikea uskoa hänen olemassaoloon, kun eivät häntä näe.


Mikhailin mentyä nukkumaan Joakim istahti sohvalle selailemaan nettiä. Hän haluaisi keksiä jonkun ratkaisun Mikhailin yksinäisyyteen. Jokin keino, jolla tämä voisi tutustua oman ikäisiinsä lapsiin ilman, että kukaan saa selville tämän olevan alien. Siinä onkin pähkinä purtavaksi. Hän päätyi turhauduttuaan selaamaan päättömästi eri sivuja, kunnes eräs mainos pisti silmään. Se oli peruukkeja myyvän sivuston mainos.
"Peruukki, sepä se. Se voisi jopa toimia.", Joakim mutisi. Hän klikkasi mainosta ja selasi valikoimaa. Hän löysi yhden hyvän näköisen peruukin, ja päätti laittaa sen tilaukseen. Joakim toivoi hartaasti, että tästä olisi jotain apua.


Muutaman viikon kuluttua Joakim tuli innoissaan ulkoa olohuoneeseen.
"Hei Mikhail, minulla olisi sinulle vähän asiaa.", hän sanoi vihjailevalla äänensävyllä.
"Odota hetki, luen tämäm sivun loppuun.", Mikhail vastasi, luki vielä hetken, ja sitten laittoi kirjan pois.


"Mitä asiaa sinulla on?", Mikhail kysyi. Joakim vain virnuili salamyhkäisesti. Mikhail katsoi isäänsä ihmeissään, hän ei ymmärtänyt mikä tätä oikein hymyilytti.


"Minulla on sinulle tälläinen paketti.", Joakim paljasti viimein ja näytti paketin Mikhailille.
"Oooh! Paketti, minulle! Vaikka ei ole edes synttärini vielä.", Mikhail huudahti innoissaan.


"Otahan tämä ja mene vessaan peilin ääreen kokeilemaan sitä.", Joakim kehoitti. Mikhail oli niin innoissaan, ettei miettinyt sen kummemmin isänsä sanoja, vaan teki työtä käskettyä ja paineli paketti kädessään vessaan.


"No, istuuko ne hyvin?", Joakim kysyi odottaessaan malttamattomana vessan oven takana.
"Ömm, kyllä ne on ihan sopivat.", kuului vaimea vastaus vessasta.


Mikhail seisoi korokkeella ja katseli peilikuvaansa. Hän ei näyttänyt yhtään itseltään ruskea peruukki päässään ja peilaavat aurinkolasit silmillään. Hän oli aivan ymmällään, miksi hänen isänsä oli hänelle hankkinut nämä.


"Miksi annoit minulle nämä? Mihin minä näitä tarvitsen?", Mikhail kysyi.
"Annoin ne sinulle naamiointitarkoituksena. Näin sulaudut paremmin muiden joukkoon julkisilla paikoilla. Voimme nyt käydä kaupungilla yhdessä, eikö se ole hyvä juttu.", Joakim selitti.
"Miksi minun pitäisi naamioitua mennäkseni julkisille paikoille? Miten nämä auttavat minua sulautumaan joukkoon?", Mikhail oli edelleenkin hyvin hämmentynyt. Joakim yritti keksiä jotain tapaa selittää naamioinnin tarkoituksen, mutta ei keksinyt mitään muuta kuin yhden.
"Tulehan kanssani tuonne sohvalle istumaan.", Joakim huokaisi.


"Minun pitää kertoa sinulle eräs asia. Sinä et nimittäin ole ihan sitä, mitä luulet olevasi.", Joakim aloitti. Mikhail katsoi isäänsä kysyvänä: "Mitä oikein tarkoitat?".
"Asia, minkä sinulle nyt kerron, saattaa kuullostaa uskomattomalta, mutta se on totuus. Sinä olet...", Joakim nielaisi ja keräsi rohkeutta sanoakseen asiansa loppuun:" Sinä olet alien.". Mikhailin silmät aukseivat apposen ammolleen aurinkolasien takana, eikä hän ollut uskoa korviaan.
"Alien?", Mikhail toisti.
"Niin.", Joakim sanoi vaisusti.


"Miten muka voin olla alien? Oletko sinäkin sitten alien?", Mikhail kysyi epäuskoisesti.
"Ei, minä en ole alien. Mutta sinä olet.", Joakim vastasi.
"Enkö sitten ole poikasi?", Mikhail jatkoi kyselyä.
"Kyllä sinä olet minun poikani. Etkä ole adoptoitu, vaan olet ihan minun ikioma lapseni.", Joakim vakuutti.


"Annas kun kerron sinulle, miten tämä kaikki tapahtui. Olin eräänä yönä tutkimassa avaruutta kaukoputkellani, kun näin kirkkaiden valojen peittämän avaruusaluksen. Kun menin lähemmäs alusta, se imaisi minut mukaansa. Minulle tehtiin jotain siellä aluksella, ja sitten palautettiin takaisin kotiin, ja pian tämän jälkeen sain sinut. En itsekään tiedä, miten se oli mahdollista, mutta siinä sinä vain nyt olet.", Joakim selitti juurta jaksaen, saaden väristyksiä muistellessaan sieppausta.


Mikhail nousi ylös sohvalta. Hänen sisällään myllersi kaikenlaisia tuntemuksia, eikä hänen lapsen mieli pystynyt käsittelemään näitä tunteita.
"Miksi? Miksi kerrot vasta nyt?", Mikhail kysyi katkeruutta äänessään.


"Ajattelin, että sinun olisi parempi, jos et tietäisi. Meillä oli muutenkin kaikki niin hyvin täällä, olit niin iloinen aina. Ajattelin, että sinun ei tarvitsisi koskaan tietää.", Joakim ei kyennyt katsomaan Mikhailia, häntä hävetti kuinka typerästi hän olikaan ajatellut.
"Hei, olisiko parempi mennä nyt nukkumaan? Voimme jatkaa tästä sitten aamulla, kun olemme ensin levänneet.", Joakim ehdotti ja tarttui Mikhailia olkapäästä.


Mikhail läimäisi isänsä käden pois ja kääntyi ympäri.
"Ei! Kuinka sinä olet voinut pimittää minulta tämän?!", Mikhailin sisällä myllertäneet tunteet purkautuivat nyt ulos vihana.
"Hei, ei tarvitse huutaa. Olen pahoillani, jos pahoitit mielesi tästä.", Joakim pyysi anteeksi.
"Sinä halusit vain, että minä homehtuisin kotona koko loppu elämäni. Näkemättä koskaan miltä oikea maailma näyttää, tyytyä vain katsomaan sitä kirjojen kuvien kautta! Olet ihan idiootti!", Mikhail raivosi.
"Heihei, älähän nyt. Kyllähän sinä nyt pääset tutustumaan oikeaan maailmaan, kun sinulla on tuo peruukki ja lasit.", Joakim yritti rauhoitella.
"Minä en halua pitää mitään tyhmää peruukkia päässäni mennäkseni ulos!", Mikhail tempaisi peruukin ja lasit pois ja heitti niillä Joakimia.


Joakim väisti itseään kohti lentäviä esineitä, ja kun hän käätyi katsomaan minne Mikhail hävisi, hän kerkesi vain näkemään kuinka tämä painui ovesta ulos.
"Mikhail odota!", Joakim huusi tämän perään, mutta Mikhail vain paiskasi oven perässään kiinni.


"Miten tässä näin kävi?", Joakim kuiskasi murtuneena.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Että tälläistä tällä kertaa, Mikhail toistamiseen häippäisee, tosin tällä kertaa eri syystä :D. Mitenköhän tässä käy, palaako Mikhail takaisin kotiin vai jääkö hukkateille?

Kommentit

  1. Tämä oli mielenkiintoinen juonenkäänne! Joakim on varmasti tehnyt kaiken suojellakseen Mikhailia ympäröivältä maailmalta, mutta näyttää siltä, että hän ei voi jatkaa sitää ikuisuuksiin. Saa nähdä, mitä Mikhailin tunnekuohusta oikein seuraa. Mielenkiinnolla odotan myös, millainen Poppis on mahdollisesti oikeassa muodossaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja lisäyksenä, nuo lasit! Ne on aivan mahtavat :'D.

      Poista
    2. Niin, Joakim teki tässä aikamoisen virheen yrittäessään pitää Mikhailia ns. pienessä kuplassa suojassa pahalta maailmalta.
      Itsekin täällä jännäilen, että mitä Poppiksesta mahtaa tulla xD.
      Mikhail oli oikein tyylikkään näköinen, olisi voinut jättää ne hänelle vakivarusteeksi :'D .

      Poista

Lähetä kommentti